Kun luin Katherine Pancolin edellisen kirjan, Krokotiilien keltaiset silmät, muistan ajatelleeni, että on kummallista, että ranskalaisessa kirjassa ei puhuta ruoasta juuri lainkaan. Saatan olla tietenkin väärässäkin. Kilpikonnien hidas valssi -teoksessa ruoka jäi myös vähälle huomiolle. Ehkä, kun oikein muistelen, tämän kirjan edeltäjässä kuvattiin samaa kuin tässäkin: ruokailutottumukset myös keittiöculinarian mekassa, Ranskanmaalla, ovat muuttuneet. Ehkäpä luemme seuraavaksi kirjan: Ranskattaretkin lihovat, kiitos pikaruokakulttuurin.
No, Mäkkiin tai Burger Kingiin eivät kirjan henkilöt menneet. Sen sijaan he olivat jonkinlaisella nestepaastolla. Tämän päättelen siitä, että he joivat kaiken aikaa jotakin, mutta syömiset olivat tuon 752-sivuisen kirjan lehdillä harvinaista herkkkua.
Kirja kertoo Joséphinesta, tämän kahdesta tyttärestä, kylmäkiskoisista äidistä ja sisaresta sekä sisaren ex-miehestä ja pojasta sekä joukosta ystäviä ja kylänmiehiä. Kirja on, toisin kuin edeltäjänsä, murhatarina.
Kirjassa juodaan Coca-Colaa (s. 31), viskiä (s. 39), alkoholia humaltumistarkoituksessa ja tarkemmin määrittelemättä (s. 106 ja tämäkin on niin epäranskalaista, että!), cappuccinoa (s. 237), kahvia (s. 325), samppanjaa (s. 341 ja vihdoinkin ranskattarien juoma!), viiniä (s. 352 ja tässä yhteydessä viiniä kutsutaan viinaksi, mikä on niin pöyristyttävän moukkamaista, että todella epäilen kirjailijan ranskalaisten sukujuurten aitoutta), teetä (ja tämän kanssa teeleipää, hip hei hurraa, s. 458), minttumehua (s. 496), bordeauxia (s. 503, ihanaa, vihdoinkin!) ja minttuteetä (s. 541).
Kirjan ruokailuhetket eivät ole niin tiheässä kuin juomiset. Tuntuu kuitenkin, että näihin muutamiin ruokailu- tai ruoanvalmistushetkiin on ladattu tunnetta:
" Josiane hääri kolmella emalikerroksella päällystetyn valurautaisen Aga-hellan äärellä. Hän paistoi miehelleen kananmunaa. Kevyen harsomaisessa, vaaleanpunaisessa aamutakissaan hän kokkasi näppärästi kulmat totisessa kurtussa. Hän osasi paremmin kuin kukaan rikkoa munan kuumalle pannulle, hetkuttaa niljaista valkuaista, kuullottaa keltuaista ja rikkoa sen, kääntää koko munan, liikuttaa sitä jälleen, ja lorauttaa lopuksi hienolla ranneliikkeellä sen päälle tilkan balsamietikkaa ja tarjoilla kokonaisuuden lämmitetyltä lautaselta. Kromatussa neliaukkoisessa Magimix-paahtimessa paahtui pellavansiemenillä höystettyjä muhkeita täysjyväleipäviipaleita. Maukas, suolattu normandialaisvoi ui vanhanaikaisessa voirasiassa, ja kultareunaisella valkoisella lautasella oli kinkkua ja lohenmätiä." (s. 53-54.) Toisessa perheessä syödään pelkkää paahtoleipää samaan aikaan aamiaiseksi kuin ohimennen (s. 68).
Nykykulttuuri tunkee ranskalaisiinkin koteihin. Elokuviin mennään popcornien kanssa (s. 105) ja päähenkilö Joséphine on kotona t-paidassa, jossa lukee KUOLEMA HIILIHYDRAATEILLE. Siis oikeasti, ranskatar syö mitä haluaa, varsinkin tuoretta leipää eikä ikinä karppaisi. Eihän?? Hei älkää rikkoko myyttiäni hoikkana pysyttelevästä ranskattaresta, jolle syöminen on nautinto, ei rangaistuksen ja häpeän aihe, kuten meille.
Kirjan merkityksellisin ruokaelämys liittyy päähenkilö Joséphinen rakastumiseen. Hän on juuri kokkaamassa joulukalkkunaa armanjakkitäytteineen jouluvierailleen, kun mies, johon hän rakastuu, suutelee häntä vasten uuninluukkua. Koko aterian valmistuksen ajan hän on käynyt läpi ihmissuhteitaan, kunnes kaikki tiivistyy kalkkunan täytteen makuiseen suudelmaan vasten kuumaa uunia. (s. 133-174.)
Toinen merkittävä ruokailutilanne uuninluukkusuudelman jälkeen on se, jolloin Joséphine rohkaisee mielensä ja yllättää miehen, johon hän on rakastunut, tämän aamiaispaikassa. Hän kiertelee korttelia ympäri kerta toisensa jälkeen, kunnes mies on aamiaisella kahvilassa. (536.)
Teoksessa on myös muutamia muita syömiskohtauksia. Päähenkilö käy esimerkiksi päivällisellä entisen isäpuolensa ja tämän uuden avovaimon luona (s. 188). Siellä päivällistä hallitsee ihmenerovauva, joka osaa jo ennen puheen oppimista lukea ja ymmärtää monia kieliä:
" Lounas oli menestys. Pöydän päähän pantu Juniori istui syöttötuolissaan kuin linnanherra. Hän piteli tuttipulloa kädessään, takoi istuimensa heloja ja ilmoitti tahtonsa. Hän halusi, että pöytä oli kunnolla katettu, että lasit, veitset ja haarukat olivat omilla paikoillaan; ja jos joku vieraista rikkoi niiden suoran rivistön, hän takoi tuolia tuttipullolla, kunnes syyllinen korjasi virheensä."
Joséphinen ja tämän tyttären Zoen riita on kuvattu ruokailutilanteessa. Zoe mököttää, leikkaa konemaisesti leipää, syö kanansa ja kiittää, mutta kaikki lämpö on poissa, sillä Zoe ei hyväksy äidin uutta miesystävää. (261-262).
Ruokailu on myös vallankäyttöä. Joséphinen kalseankylmä sisar Iris tahtoo nähdä Joséphinen omien tarkoitusperiensä vuoksi, mutta siirtää lounastreffejä kolmasti ja pistää Joséphinen odottamaan ravintolapöydässä. (s. 305.) Iris saa maistaa omaa lääkettään, sillä mies, johon hän ihastuu, käyttää valtaansa häneen ruoan kautta ja pakottaa Iriksen syömään pelkkää kinkkua ja valkoista riisiä (s. 658.)
Joséphine tutustuu talonsa ovenvartijaan, auttaa tätä kunnostamaan asuntonsa, minkä jälkeen asunnossa järjestetään juhlat. Juhlissa tarjotaan viiniä, Coca-Colaa, samppanjaa, anjovisleipiä ja kanankoipia. (430.) Saattaa olla, että juhlissa syötiin muutakin, mutta sitä ei tarina kerro.
Yksi merkillepantava seikka on, että erästä Lontoon hotellia kuvataan makeisrasian näköiseksi (s. 519). Ihanaa, ruokakielikuvia lisää! Sellainen löytyykin sivulta 620, jossa Iris ajattelee treffiseuransa puhuvan kuin Michelinin opas, kun tämä vertailee treffiravintoloita.
Joséphinella on tapana puhua tähdille, ja eräänä päivänä hänen kuollut isänsä varoittaa häntä liukastumasta varjoissa lymyävään appelsiiniin. Joséphine pitää tätä vertauskuvana, mutta liukastuu kuin liukastuukin oikeaan appelsiiniin hotellin lattialla.
Kun Joséphinella on surua, on onni, että hänellä on ystävä, joka leipoo hänelle lohtukakkua (s. 720). Jokaisella pitäisi olla yksi sellainen ystävä. Minun kakussani voisi olla suklaata pinnalla. (vink vink.)
Kirja päättyy ruokakuvaukseen. Löytökoira, jonka Joséphine on ottanut huostaansa, yritetään vokotella hänen luotaan appelsiinikeksipaketilla. (s. 746-749.) Sen, valitseeko koira appelsiinikeksit vai Joséphinen, voitte lukea itse, mutta sen vain sanon, että olisin tehnyt koiran kanssa aivan samoin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti