Memmo menee

Nukutan tässä Titiuuta. Hän ei vuoden ja 9 kk:n korkeasta iästä huolimatta nukahda itse, vaan jonkun täytyy istua samassa huoneessa. Nukkumaan meno minun kanssani on yhtä showta. Milloin pitää mennä uudestaan potalle, milloin saada vettä, milloin niistää. Tiedänhän minä, että se loppuisi, jos en myöntyisi näihin toivomuksiin. Mies saa Titiuun nukkumaan kymmenessä minuutissa, minulla menee tunti. Äsken Titiuu pyysi päästä potalle. Sanoin siellä vessassa kökkiessämme, että äiti suuttuu, jos ei olekaan hätä. Titiuu sanoi monta kertaa "memmo", kunnes tajusin, että se tarkoittaa 'hermo'. Menee hermo, niin. No, tuli pissa. Mitenkä tämä liittyy kevyempään, ranskattaren elämääni? Ei mitenkään. Paitsi että näin juuri facessa kuvan vessanpöntöstä, jossa luki jotakin sensuuntaista kuin: "Piristy, olet pudottamassa painoasi."

Olimme viikonlopun kisareissussa. Lapset kisailivat, me aikuiset vain reissasimme. Titiuu oli kaksi yötä mummolassa. Syöntien kannalta reissu meni arvosanalla 8-. En ole kovin ankara raskaana olevalle itselleni. Lauantaina söin aamupalan kotona normaalisti ja lounaaksi ei-ruokavalioni-mukaisesti-mutta-kun en ollut kolmen lapsen ja minun kamojeni pakkaamisen lisäksi varautunut dieettitarpeisiini- karjalanpiirakan, kaakaon ja piltin. Näin Hämeenlinnassa, josta muuten Viuhti nappasi sarjastaan kultamitalin. Jatkoimme matkaa Jyväskylään, jossa Tiuhdilla oli sunnuntaina kisat. Siellä kävimme Fransmannissa syömässä, koska olin ajomatkalla tutkinut, että a) sellainen on Jyskylässä ja b) että sieltä Viuhti saa himoitsemansa lehtipihvin maustevoin kanssa (proteiinia palautumiseen alipainoiselle urheilijanuorukaiselle). Olin ensin skeptinen valitsemani annoksen suhteen: tilasin melangen (aksenttimerkkikin siinä oli), joka oli hyvinkin ruokavalioni mukainen: siinä oli vain vihanneksia: munakoisoa, fenkolia ja salaattia. Epäilin, ettei sillä lähtisi nälkä, joka oli siinä vaiheessa jo kova, ja varauduin tilaamaan jälkkäriksi valkosuklaajäätelö- ja päärynäsorbettipallot. No, en tilannut eikä tarvinnut, mikä oli hyvä, koska ulkona oli hyytävä viima ja vaikka olin ravintolassa sopivasti lämmennyt, ajatus jäätelöstä ei silti houkuttanut. Sen sijaan menimme kyllä irtokarkkiostoksille. En yleensä syö karkkia eikä sitä tee mieli, joten se oli oikeastaan myönnytys matkalla olemiselle ja sille, ettei matkalla nyt tarvitse nipottaa.

Siihen asti hyvin siis. Hotelli Yöpuun aamiainen oli maineensa veroinen. Kaikki oli tuoretta ja laadukasta. Cavaa olisi saanut aamiaisella mutta vasta yhdeksästä alkaen, ja silloin olin jo hallilla kannustamassa Tiuhtia. Sitä paitsi enhän olisi alkoholia nyt saanutkaan. Juomista puheen ollen: ihmettelin jopa sitä hotellin haudutettua english breakfast teetä. Miten se oli saatu niin samettisen pehmeäksi, kun minun teeni on aina joko laihaa tai kitkerää. No, en ole mikään teeihminen muutenkaan, jätän vain kahvin pois aina raskausajaksi ja siirryn teehen.

Hotelliaamiaiset eivät ole se kohta, jossa haluaisin vähentää tai keventää syömistäni. Söin terveellisesti mutta niin paljon kuin napa veti: leipää, voita, vihanneksia, munaa, mehua, teetä, luonnonjogurttia ja hedelmiä, marjarahkaa ja marjasalaattia. Ai niin ja Brietä viikunahillon kanssa. Jälkiruokapisteen huomasin vasta, kun lähdimme pois. Onneksi. Siinä olisi ollut toscakakkua ja pikkuleipiä.

Kisoissa en tarvinnut mitään. Tiuhdin poppoo kaatuili kisasuorituksessaan sen verran, että jäivät kahdeksansiksi. Mutta tytöillä tuntui olevan hauskaa, ja se on pääasia.

Kotimatkalla tuli minun kompuroimiseni, kun söin Hesen kala-aterian. Miksi, ei se maistu muulta kuin rasvalta? No, olin kuumeessa, olin herännyt neljänä aamuna peräkkäin neljältä niistämään enkä ollut nukkunut minään yönä sen jälkeen. Harkintakyky oli alentunut, aivan kuin kännissä ihmisillä (muilla ihmisillä!!!) No, söin. Jälkkäriksi napsin automatkalla edellisillasta jääneitä irtsareita. Muuten! Puolustukseksi täytyy sanoa, että päätin siellä karkkimeressä kalastaessani kauha ja pussi aseinani, etten ota suklaata tai toffeeta. Yleensä otan melkein vain niitä. Edes rasvaton linja siinä siis.

Loppupäivänä en syönyt, mutta olin tosi kipeä. Maanantaiaamuna suunnistin lääkäriin itse tekemäni diagnoosin kanssa, sain lääkkeet ja sairastin pari päivää juuri kotoa poistumatta. Proteiinipitoinen eväs loppui jo eilen, joten tänään söin nuudeleita (juu juu, vähän hiilareita, paljon proteiinia ja vihanneksia). Tänään söin myös kuivan pullan ja kivikovan croissantinpuolikkaan, jotka eivät olleet hävinneet ajoissa. Pehmensin ne mikrossa. Mutta miksi minun piti leikkiä taas jätemyllyä? Miksen voi heittää ruokaa roskiin?

Huomenna lakkaan olemasta jätemylly ja muistan, että olen sitä mitä syön. Sitä paitsi reissu eli lomamoodi on jo ohi, ja syömistenkin pitäisi palata normaalirytmiin.

Kaapissa on mm. kolme suklaalevyä, joista viimeisimmän voitin kisoissa eräästä vedonlyönnistä:

Sanoin yhden saman seuran luistelijan äidille tämän tyttären luistelleen hienosti.

Äiti: Ei se mitalia saa.
Minä: Saa.
Äiti: Ei saa.
Minä: Aivan varmasti saa.
Äiti: Ei saa. Suklaalevystä vetoa.
Minä: Okei.


Alhaista. Suklaata siis olisi, vaikken sitä tarvitse. Tulisiko joku suklaanhimoinen hakemaan? Levyt säilyvät kyllä, jos niitä ei avata. Jos avaan paketin, se on menoa. Ajatus on silloin tämä: syön tämän nyt tästä kiusaamasta, niin voin sen jälkeen sitten alkaa uudestaan. Nyt en tahdo. Olen ollut kohta kaksi viikkoa tässä taudissa enkä ole päässyt liikkumaan, ja kylkiläskit oikein tuntuvat. Auttaisiko se, että tulen tänne jatkossakin julkisesti tunnustamaan kaikki ahneuteen lankeamiseni? Uskoisin niin. Joten huomisesta alkaen noudatan taas äitiysdieettiäni. Vähän suklaata ennen sitä? Vitsi vitsi.