Lueskelin juuri blogia, jonka kirjoittaja oli minun pituiseni (Minä olen 154 cm) ja painoi 100 kiloa. Minä haluaisin painaa 50 kg tai ihan vähän alle, mutta painoin ennen raskautta 54 kg. Alkoi tuntua hiukan turhalta tämä minun laihdutusblogini kirjoittelu. Mutta kaikki on niin kovin suhteellista. Jos painan pituus miinus sata, en ole tyytyväinen enkä näytä hyvältä. Päässäni soi silloin Leevi and the leavingsin kappale "yhtä pitkä kuin leveä nainen..", sillä se koen olevani. Jos painan pari kiloa vähemmän, käyttäydyn itsevarmemmin, pukeudun nätimmin, saan katseita kadulla ja kuvittelen sen johtuvan siitä, että olen hoikka, vaikka oikeasti se johtuu siitä, että olen itsevarmempi. Tiedänhän minä sen.
Minä olen sairas? Hoikkuutta ihannoiva kulttuuri on sairas? Joku tässä kuviossa mättää. Siinäkin mättää, etten koskaan saa pidettyä hoikistunutta itseäni kovin kauaa. Pitkään kierre oli tämä: keväällä yritin laihduttaa kesäksi: en onnistunut. Vihdoin, aivan liian myöhään päästäkseni kesäkuntoon aloin laihtua kevään lopussa. Syksyllä olin päässyt tavoitteeseeni. Olin tyytyväinen ja itsevarma. Söin pikku hiljaa enemmän ja enemmän, kunnes tuli joulu, jolloin hamstrasin kaikkea liikaa kaappeihin. Söin niitä herkkuja pitkälle helmikuuhun (ja vähän muutakin, koska liikaa syöminen oli jäänyt päälle). Helmikuussa huomasin, että pitää laihduttaa, jolloin aloin yrittää siinä onnistumatta ja niin edelleen.
Pidän itseäni ihan fiksuna ihmisenä. Miksi ihmeessä olen tässä asiassa niin tyhmä, etten osaa syödä kohtuudella vielä 38-vuotiaanakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti